Piikkiön Joulupukki toi lahjakortin ystäväni Päivin kauneushoitolaan Hoitola Lepohetkeen. Osan lahjasta käytin jo aikaisemmin keväällä kasvohoitoon ja naamakarvojen poistamiseen ja osan jätin jemmaan kesän kynnykselle eli tähän päivään. Kasvohoito oli ihanan rentouttavaa ja tuntui, että naamasta lähti muutama vuosi…
Kesän kunniaksi päätin käyttää lopun lahjasta kesäjuttuun eli karvanpoistoihin. Olin kuullut ja lukenut kaikenlaista kivaa sokeroinnista ja se kuulosti juuri oikealta jutulta… Siispä töiden jälkeen karautin Ruskolle tavoitteena sileät ja kauniit bikinirajat. (Eilen jo alkoi jännittää tämä ajatus).
Olen lukenut body sugaringista kaikenlaista positiivista ja Päivi tietty oli vahvistanut tietoni oikeaksi. Siis että ”Sokeroinnin suosio piilee juuri sen kivuttomuudessa, mutta sokeroinnilla otetut karvat pysyvät perinteisiä tapoja pidempää poissa. Tämä johtuu siitä, että karvaa vedetään ihosta kasvusuuntaan, joten se ei katkea vaan joutuu ottamaan kasvulleen vauhtia aivan alkumilleiltä. Kaikin puolin sokerointi on aika ”nami-tapa” saada pehmeä ja sileä silkki-iho”
Kuulostaako kivalta? Minusta ainakin!
Ensin nypittiin kulmakarvat perinteisesti pinseteillä. Sen jälkeen katse oli kirkas ja koko maailma tuntui valoisammalta vaikka homma sattuikin keleesti. Onneksi edessä oli tämä ”makea ja kivuton” jatko… Viiksi- ja partakarvojen jälkeen Päivi totesi että ”Nyt on tämä pää valmis” ja oli aika siirtyä niihin bikinirajoihin…
Jostain lämmityskoneesta haettiin kourallinen hunajan näköistä tahmeaa mönjää, jota sitten P pyöritteli sormissaan pahaenteisen näköisenä. Siinä vaiheessa meinasin kirmata karkuun ekaa kertaa… Mönjää sitten läästittiin bikinirajaan ja koko ajan mulle vakuutettiin, että se levitys on pahin juttu. Niin kuin olikin. Kun sitten mössö karvoineen kiskottiin irti, niin se tapahtui niin nopeasti, ettei mun järki ehtinyt kipua kokea ennen kuin se oli jo ohi! Mutta kun sitä piti levitellä monta kertaa! Olo oli kuin hammaslääkärissä. ”Enää vähän…yks kerta enää…” Kun mä valitin et ”Sä lupasit et yks kerta enää” niin P vastas vaan kylmästi et ”Mä tarkoitin et yks kerta TÄSTÄ kohdasta” ja ”Ei se ole niin vaarallista, jos tulee vähän verta…se on ihan normaalia kun ne tupet on niin tiukasti kiinni”. Huh… Puolivälissä hoitoa olin sitä mieltä, että tää saa riittää ja siihen Päivi vaan, että ”OK. Sulla on kaks vaihtoehtoa: Joko jatketaan toinenkin puoli tai sitten nypit kaikki karvat yksitellen pinseteillä”. Oliko mulla muka oikeasti joku vaihtoehto? Välillä kuulin kommentin et ” Sä tulet vielä kiittämään mua tästä!”
Selvisin hengissä. Kun soitin äidille ja valittelin kärsimyksiäni, niin kuului vaan nauravainen kommentti et ”Kauneudesta pitää kärsiä”. Bikinirajat on nyt mustelmilla ja kävely on kuin Ankkalinnan väellä… ja kaiken lisäks olen satavarma, ettei äiti ikinä olis tällaiseen hullutukseen lähtenyt. Tai mistä sitä tietää…
Ja tää kaikki miks? Mulla on sen verran läskiä, ettei todellakaan tule mieleenkään kulkea missään julkisilla paikoilla bikineissä, joten mitä ihmeen väliä niillä bikinirajoilla muka on?
Ehkä kuitenkin loppukesästä kiittelen Karvista lahjakortista ja Päiviä hyvästä hoidosta. Ny mää vaan poden makean elämän seurauksista ja vaapun eteenpäin Ankkalinnan tyyliin…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!