Juurimatka äidin synnyinseudulle Kuokkalaan ja Terijoelle alkoi kutakuinkin onnettomasti. Helsingin rautatieasemalla matkalaukkuhirviö kävi äidin kimppuun ja seurauksena oli palkeenkieli sääressä ja kamalasti verta. Onneksi mukana oli desinfiointiainetta ja joitain sidetarvikkeita ja äiskä saatiin bussiin sidottuna. Ja onneksi tälle terveyskeskuksen kanta-asiakkaalle oli jo etukäteen ihan varmuuden vuoksi kirjoitettu antibioottikuuri, jota saattoi heti alkaa popsimaan…
Rajanylitys oli mulle – ensimmäistä kertaa itärajan ylittävälle – aika jännittävä kokemus. Siitä kuitenkin selvittiin hienosti aakkosjärjestyksessä ja pääsimme jatkamaan matkaa rantatietä kohti Koivistoa
Koiviston kirkolla pysähdyttiin ja kuskimme Kari järjesti meille maistuvat kenttäkahvit kera perunap
iirakoiden ja munkkien!
Tää kenttäkahvisysteemi kolahti muhun ihan täysillä ja se olikin yksi matkan kohokohdista – joka päivä!
Kuumaa oli ja kävelimme rantaan. Käsittämätöntä, että näin kirkas vesi on niin saastunutta, ettei siinä suositella uimista!
Ja bongasinhan mä Koivistolla ekan venäläisen kissan – teki mieli laittaa se kassiin ja ottaa mukaan…
Matka jatkui Kuolemajärvelle, jossa kuskimme ajoi Mikael Acricolan muistomerkille taitavasti pientä kinttupolkua pitkin. Välillä Karjalan hongat olivat vain kymmenen senttiä bussin ikkunasta!
Kuokkalaan saavuimme illansuussa. Persoonallinen hotelliemäntämme Valentina jakoi huoneet ja sen jälkeen kellään meistä ei ollut epäselvää, että hissi toimii kun painaa vihreää nappia…
Aterian jälkeen alettiin kysellä Valentinalta sairaanhoitajaa tai lääkäriä… Hotellista löytyi hoitaja, joka kieltäytyi tekemästä mitään äidin haavalle. Siispä tilattiin ambulanssi Terijoelta… Ja sit odottelemaan. Lapsi (=minä) lähetettiin lähikauppaan hakemaan konjakkia vaikka juuri oli sanottu, että yksin ei saa kulkea ja pitää käyttää suojatietä koska ”venäläinen ajaa yli!”
Selvisin hommasta jotenkuten ja sain ensikosketuksen venäläiseen ”palvelukulttuuriin” jota ei ole. Ambulanssia odotellessa me isän kanssa etädesinfioitiin sisäisesti äidin kinttua konjakilla. Se olikin tarpeen – ambulanssilääkärin sidetarpeet olivat varmasti viime vuosisadan alusta! Sovittiin, että palataan asiaan seuraavana päivänä jos haava äityy pahaksi. Onneksi joku etiäinen oli sanonut Pirkolle, että yksi Kipuapusäärystin pitää heittää matkalaukkuun ja lainasin sen äidille. Olen ihan satavarma, että se säärystin paransi enemmän kuin venäläisen ambulanssimiehen hoito!
Jokaisen päivän alkun voitte lukea: ”Päivä alkoi niin, että desinfioitiin ja sidottiin äiti kasaan” En viitsi sitä joka kerta kirjoittaa uudelleen… Sit jostain keskiviikosta lähtien voitte lukea et ”Äidin MOLEMMAT jalat densinfioitiin ja sidottiin” ja iltaisin sama juttu. Karjalaisella sinnikkyydellä äiskä kuitenkin selvisi matkasta hienosti!
Aamiaisen jälkeen bussi ripotteli kaikki matkaajat kotikonnuilleen. Äiti on kotoisin Kuokkalasta – kotitalo oli muutaman sadan metrin päässä hotellista.
Kävelimme porukalla ensin upeaa hiekkarantaa pitkin. Ihankuin olisi ollut jossain etelän rannalla! Valkoista hiekkaa silmänkantamattomiin.
Mulla oli ja on edelleen kovin ristiriitaiset tunteet ”kotipäivästä”. Minähän olin mukana ”turistina” eli mulla ei ole oikeasti mitään tunnesiteitä Karjalaan muuten kuin äidin kautta, ja hänkin on lähtenyt sieltä kaksivuotiaana. Mutta miltä tuntuukaan heistä, jotka ovat sieltä joutuneet lähtemään ja jotka vielä muistavat asioita elämästään siellä? Miltä tuntuu nähdä oman kotitalonsa paikalla surkea lautakasa?
Tai miltä tuntuu nähdä oman kotitalonsa paikalla venäläisen uusrikkaan upea kesäasunto?
Äidin kaiman talo oli kunnossa ja pystyssä, joskin asumaton.
Lähdimme porukalla kulkemaan hänen lapsuuden koulutietään. Me nuoremmat kuulimme monta muistoa ja tarinaa tien varren taloista ja niiden asukkaista. Hän muisti hyvin myös äidin isän ja tädin ja johdatti porukan äidin kotitalolle. Talo oli hyvässä kunnossa, asuttu ja iso puutarha hienosti hoidettu.
Voimahalailimme aidan yli suurta pihakuusta, josta pappa aina puhui. Ja kuvia otettiin tietysti paljon.
Yhdessä ja erikseen – tällä matkalla saimme uusia sukulaisia, joiden olemassaolosta emme aikaisemmin tienneet mitään! Tänään on selvinnyt että alun perin neljäs serkku onkin suunnilleen 2,5 serkku… Asia tuntuu hiukan hämmentävältä mutta kivalta.
Iltapäivällä kuskimme Kari keräsi taas porukan kasaan ja kenttäkahvit nautittiin Kähösten nurmikentällä. Jostain meidät löysi myös venäläinen trokari, jonka takaluukulle muodostui jonoa…
Hotelli-illallisen jälkeen ilta jatkui rannalla laulun ja kuohuvan juoman parissa… Oli tosi mukava tunnelma! Hävettää ihan kamalasti, etten mä osannut Karjalaisten laulua vaikka muuten laulan melkein mitä vaan. Lupaan opetella! Äidin kanssa täytettiin edellispäivän konjakkipullot (ne oli pieniä mut nättejä – ei me mitään juoppoja olla!) täyteen Terijoen hienoa hiekkaa muistoksi. Minä lauloin Hectoria: ”Minä vuori-ilmaa pulloon laittaa voin tietenkin, taikka vettä Atlantin, ne sulle tuon kun saavun takaisin…”
Keskiviikkona ilma jatkoi lämpenemistään ja meillä oli vuorossa Pietari-päivä. Kaupunkikierroksen jälkeen ensimmäinen kohteemme oli Pushkinin koti.
Hänen elämästään tai kirjallisuudestaan ei puhuttu lainkaan – sen sijaan kuoleminen käytiin läpi hyvinkin perusteellisesti…. Ja me kaikki vaan läkähdyttiin ja odotettiin pääsyä siihen ihanaan kaalipiirakkapaikkaan. Monien epäselvyyksien ja väärinkäsitysten ja turhautumien jälkeen saimme kuin saimmekin kaalipiirakat ja vielä kahvitkin ja kyllä oli hyvää!
Kaikilla oli kuitenkin kiire ilmastoituun bussiin viilenemään hetkeksi ennen seuraavaa kohdetta – Pietari Paavalin linnoitussaarta. Saaren kirkkoon on haudattu viimeisen tsaariperheen jäsenet. Saarella oli myös vankila – varmasti viilein paikka koko Pietarissa…
Ennen Nevanristeilyä oli vielä hetkinen aikaa shoppailuun ja me äidin kanssa haettiin – kuinkas muuten – apteekki. Joitain surkeita sidetarpeita saatiinkin ostetuksi vaikka vaikeaa se näin kielitaidottomana oli!
Nevanristeily oli päivän parasta antia! Mulle olisi Pietarista riittänyt pelkkä risteily. Palatsiannos tuli tämän päivän aikana täyteen vuosikausiksi! Sitä paitsi eihän Pietari mitään Karjalaa ole… Pitkän päivän jälkeen hotellin ruoka maistui ja sen jälkeen uni.
Torstaiaamuna suuntasimme kohti Kronstadia. Oppaana oli mainio ja värikäs hotelliemäntämme Valentina, joka piti koko oleskelumme ajan hyvää huolta meistä ja huolehti varsinkin äidin voinnista hienosti.
Seuraavaksi matka jatkui Terijoelle. Torikojut olivat kauniita – kuvassa paikallinen ”Lindrothin puutarha”:
Ostimme tuliaisiksi venäläisiä suolakurkkuja.
Terijoen kirkon edessä laskettiin kukkaset sodassa kuolleiden suomalaisten terijokelaisten sotilaiden haudalle:
Kirkko oli kauniisti laitettu ja moni sytytti tuohuksen.
Myös ortodoksikirkossa poikettiin pikaisesti:
Lanka liukuvärjättyä vironvillaa 143 g. puikot 5,5. Malli omasta päästä tai ainakin kavennukset. Tämä huivi on tehty alhaalta ylöspäin eli ensin aloitettiin 280 silmukalla ja pikkuhiljaa kaventelin matkan varrella. Viimeiset kavennukset tuli vähän liian tiuhaan, koska lanka loppui… Tää on ihan mulle itselleni (vironvillaa ei ole puodissa myynnissä, paitsi ehkä ihan muutama vyyhti tiskin alla). Eilen kastelin ja pingoitin huivin ja olen lopputulokseen tyytyväinen.
Raivolassa saatiin taas ne ihanat kenttäkahvit ja sitten jatkettiin Rakkauden Haudalle, joka aikoinaan näytti tältä:
Nykyään:
Oli hienoa kuulla, kun muutama venäjänkielentaitoinen suomensi kiven tekstit. Ja menneisyys tuli lähelle, kun näimme valokuvan kuskimme Karin vanhemmista istumassa paikalla 1938(?)
Seuraavaksi lähdimme kohti Edith Södergranin muistomerkkiä. Edith oli kissaihminen hänkin – Totti-kissan patsas:
Acricolan pystin jälkeen en ollut nähnyt yhtään meikäläistä kirjainta, joten oli ihmeen kotoisaa nähdä Edtihin muistomerkissä runo – ruotsiksi!
Tässä kohtaa mulla meinas ihan huumori loppua! Haaveiltuani koko viikon uimisesta siihen viimein oli tilaisuus. Jotenkin se oli mennyt multa ohi korvien eikä mulla ollut uimavehkeitä mukana! Voi onnetonta! Ei siihen kovin paljoa yllytystä tarvittu kun menin joukon jatkoksi uimaan alusvaatteisillani (pikainen tarkistus et samaa väriä ylä- ja alaosa ja suht koht ehjätkin). Päivä ja matka pelastettu!
Kotimatkalla vielä kukat ja laulu vanhalla Kuokkalan hautausmaalla ja viimeinen ilta oli edessä.
Viimeiset jäljellä olevat kuoharipullot kerättiin rantaan ja lauluilta alkoi. Suomenlahdella välkkyi komeasti salamat ja ukkonen alkoi yhtäkkiä ensin hiekkamyrskyllä ja jatkui komealla ukonilmalla. Saimme mahtavan lähtöilotulituksen! Ilta jatkui vielä pitkään hotellin kerroksissa – kukaan ei varmaan olisi malttanut mennä nukkumaan kesken kaiken vaikka aamulla oli aikainen lähtö.
Kotimatkalla poikkesimme pikaisesti Viipurissa. Ensin pellavakaupassa (en villiintynyt – ostin vaan 15 metriä pellavakangasta) ja sitten Viipurin hallissa (villiinnyin ihan vähän). Ja vaikka oli tosi kiire, niin äidin ja isän kanssa käytiin drinksuilla pyöreässä tornissa – se on must! Kamalasti harmittaa, että mun kamerasta loppui akku edellisenä iltana myrskyn alkaessa. Olisin mielelläni vaihtanut Pietaripäivän kokonaiseen päivään Viipurissa – mukana oli myös Viipurissa asuneita, joiden kertomuksia olisi ollut hienoa kuulla enemmänkin.
Viimeiset kenttäkahvit nautittiin Monrepos´n puistossa. Kännykameralla vielä ikuistin Monrepos-kuoron huvimajalla esittämässä ”Muistatko Monrepos´n”
Kakskyt kilometriä ennen Helsinkiä tulomatkalla päättelin viimeiset KYHäyssilmukkani. Mökillä puolilta öin mua odotteli Blogikuvaaja Karvinen lämpimän saunan kanssa ja Blogikissa Tassu, joka ei mennyt sängyn alle piiloon vaan KEHRÄSI mulle! Home sweet home…
Kyh nro 25 on huppuhuivi teeteen lenkkialpakasta Cacaosta, Menekki 76g, puikot nro 5 Knit Pro. Suoraa putkea puoli metriä. Tällaiset meillä on kaikilla ens talvena ku ne o ny muotia.
Viikonloppuna neuloin vielä ihan vähän viimeistä KYHäilyäni. Viimeisen päivän viimeisen puolituntisen aikana otettu kuva:
Napapinaatti. En viitsi teeskennellä sitä valmiiksi…
Sunnuntaina kaadettiin puita (=normaalia lomaohjelmaa). Kiitokset jälleen kerran naapureille, jotka olivat narun jatkeena ja neuvonantajina – ilman teitä se iso olis varmasti kaatunut sähköjohtojen päälle.
Maanantaina oli vielä lakisääteinen YT-neuvotteluissa määrätty ”lomaltapaluulomapäivä”. Mitä mä sit tein?
Purin. Kyh 26 on tässä. Siit tulee jotain muuta. Joskus. Suunnitelma on ja silmukat luotu… Koko hullutusraporttini voi lukea täältä. 25/26 työtä on musta ihan hyvä saavutus.
Tarinoita matkasta olisi vaikka millä mitalla. Seurueessa oli 34 henkeä – nuorin 13-vuotias ja vanhimmat jollain puolella yhdeksääkymmentä. Meitä ensikertalaisia oli neljä. Tunnelma oli positiivinen ja kiva. Opin monta asiaa omista juuristani. Niitä hauduttelen itsekseni pikkuhiljaa. Kaiken kaikkiaan kommelluksista, Äidin haavoittumisista ja kuumuudesta huolimatta olen tosi iloinen, että lähdin mukaan ”juurimatkalle”. Tiedän nyt, että tämä syntymähulluus on varmasti ainakin puoliksi karjalaista alkuperää
P.S. Varokaa liian ankaraa lapsien kasvatusta – sen seurauksena niille tulee murrosikä seitsemänkymppisinä!