Viime viikolla käytiin äidin kanssa leffassa katsomassa Mamma Mian. Kaks tuntia putkeen Abban musiikkia ja ihana hömppärakkaustarina! Ensi hetkestä alkaen teki mieli laulaa täysillä mukana kaikki lapsuusajan fanitusbiisit ja ihana tarina sai kyyneleet silmiin meille molemmille. Ja Meryl Streep on tietysti maailman paras näyttelijä… Kotiin tultua kaivoin naftaliinista Abban kokoelma- CD:n ja siitä asti se on soinut suunnilleen yötä päivää. Ihanaa kun voi ”nähdä” leffan tapahtumat uudelleen ja uudelleen musiikkia kuunnellessaan… Äiti sen sijaan näkee painajaisia siitä, että se käy pyytelemässä anteeksi liian kovaa musiikkia mun naapureilta… Ennen parasta siivousmusiikkia oli Maija Vilkkumaa ja Maarit, mut arvatkaas onko mahtavaa laulaa täysillä ja tanssia imurin ja mopin kanssa Abban tahdissa?!
Muitakin korkeita kulttuurielämyksiä olen kokenut viime päivinä. Yksi suosikeistani on jo vuosikymmeniä (ou nou – taas tulee neljänkympinkriisi) ollut ruotsalainen muusikko Eva Dalhgren. Ilman Evaa ei olis aikoinaan tullut ällää ruotisin kirjoituksistakaan! Sanoitukset ovat koskettavia ja musiikki kerta kaikkiaan upeaa. Eva on myös kirjoittanut kirjoja ja viime viikolla ahmin niistä kaksi. Täti Luun Salaisuus löytyi lastenosastolta ja se kolahti heti täysillä! Sankareina oli koirakaverukset Lasse ja Urmas – toinen taksikuski, joka jahtaa kultaa ja toinen koirasairaanhoitaja, joka unelmoi löytävänsä unelmiensa puudelin… Tarina oli sitä luokkaa, että Upponalle (mun opiskeluaikainen suosikkini) on saanut vakavasti otettavan kilpailijan… Ajatelkaapa Urmaksen pohdintoja siitä miten olis hyvä että kyyneleet olisivat eri värisiä tilanteesta riippuen: jos surunkyyneleet ja kiukunkyyneleet ja ilonkyyneleet olisivat kaikki eri värisiä niin kuinka paljon helpompaa olisikaan suhtautua itkevään ihmiseen (tai siis koiraan)! Tai sitä et jos on oikein surullinen ja joku lohduttaa niin miksi silloin alkaa vielä enemmän itkettämään? Tietysti mulle kolahti sekin kun Urmaksen lemmitty ihanainen kiharainen puudelityttö lauloi biisiä ”Lumi teki puudelin eteiseen…” Kaikille en tietenkään tätä voi suositella, koska Shangri Luu –nimisen kaupungin vankilanjohtajana oli ilkeä mopsi…
Jotta blogikissa ei vetäisi herneitä nenäänsä paljastusteni takia (tykkään ruåtsalaisesta KOIRAkirjasta) niin pitänee kehua, että Tassun alter egokin on päässyt kirjan sivulle! Kummipoikani äiti ja hyvä ystäväni, joka joskus kauan sitten paljastui kaikesta huolimatta ihan siedettäväksi ihmiseksi koska kuuntelee Hectoria - kirjoittaa työkseen. Kuunaan en menisi Lääkäri- tai Timanttisarjaa ostamaan kaupasta, mut annas olla kun sellainen uunituore putoaa postiluukusta niin se on pakko ahmia kannesta kanteen yhdeltä istumalta! Ja tietysti aina mietin onkohan jossain viitteitä tutuista… Yhdessä pokkarissa oli kerran ilkea ja lihava sairaanhoitaja, jonka nimi oli Susanna… ei ollut kivaa. Viime kesän ankean loman kuitenkin pelasti Timanttipokkari (nro 7), jonka sivulla 61 esiintyy iso mustavalkoinen kissa, jonka häntä oli pörheä kuin pölyhuiska. Kaiken lisäksi kissan nimi on Tassu ja se on norjalainen metsäkissa! Pokkarin Tassu asui Suomenlinnassa ja sille tarjoiltiin katkarapuja…
Viimeisin kirja-ahmintani kohde oli ihan vähän vakavasti otettavampi teos eli Anna-Leena Härkösen Ei kiitos. Siinäkin oli välillä niin tuttuja tilanteita etten tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. Itkusta turpoaa naama ja silmät tulee punaiseks, joten päätin nauraa. Nauruhan tunnetusti pidentää ikää ja naurunrypytkin on ihan kivoja eikös?
Mitä enemmän luen, sitä enemmän silmukoita syntyy. Silmukoista tarinoita myöhemmin sillä nyt kömmin peiton alle Eva Dahgrenin ”Kuinka lähestyä puuta” –kirjan kanssa.
Hyvää yötä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!