Kummallinen kirjontakärpänen puraisee monia keväisin, heti kun joululahjavillasukista on tullut mitta täyteen ja valo alkaa lisääntyä. Itse olen täysin immuuni moisen kärpäsen puremalle. Kerran hurahdin vuodeksi Hardangeriin, mutta se meni nopeasti ohi!
Ja kun tuo kirjonta ei mitenkään mua inspiroi, niin en aina huomaa, että puodissa voi silti käydä ihmisiä, joita tuo onneton kärpänen on puraissut. Onneksi on ihania asiakkaita, jotka kauniisti minua ojentavatJ Eli kiitokset Annikille, joka huomautti, että piirrettyjen kaitaliinojen valikoima on niin surkea, ettei ne voi ketään kiinnostaa! (Hän tuo aina omat kankaansa, joihin sitten piirrän yhdessä suunnittelemamme mallit, joten hän ei jäänyt ilman kirjottavaa).
Muutaman päivän kärvistelin itsekseni ja tänään viimein koitti tärpättipäivä. Piirsin toistakymmentä kaitaliinaa, yhden nelikulmaisen ruusuliinan ja yhden huoneentaulun. Kaikki valkaistulle 100 % pellavakankaalle.
Väriaine on sellainen sininen ”kakku” jota ohennetaan tärpätillä. Siispä piirtämispäivänä (ja pari päivää sen jälkeenkin) puoti lemuaa tärpätille. Mulla on aina kauhean huono omatunto siitä ja selittelen kaikille tekemisiäni syyllisen oloisena. Ajattelen, että jos en selitä niin kaikki ajattelee et:
a) lankakauppias keittää takahuoneessaan pontikkaa
b) lankakauppias haistelee liimaa
c) lankakauppias tissuttelee punaviiniä päivät pitkät (kieltämättä houkutteleva ajatus)
d) lankakauppias tekee remonttia ja maalaa (olisi hyvä juttu, mut ei houkuttelevaa)
Kaiken lisäksi se katku on sellainen, että oltuaan siinä pari tuntia sitä ei enää itse huomaa. Joku on sanonut, ettei tärpätti tuhoa aivosoluja, mutta sen verran kaheli välillä olen, etten ole ihan varma uskoako vai ei…
JOS kirjoisin niin tekisin varmasti tuon huoneentaulun:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!