Kuten jo kerroin, sain sen Minttumaarin valmiiksi. Tuollaiset keskeltä ylhäältä aloitettavat on jänniä – niin kauan kun ne on puikoilla, niin mulla ei ainakaan ole mitään hajua niiden koosta tai muodosta. Jossu kuuden huivin kokemuksella kyllä torstaina varoitteli, että siitä tulee tosi iso, mutta en tiedostanut ollenkaan miten iso! Mulla on pakonomainen tarve käyttää lanka aina mahdollisimman tarkkaan, joten kun olin neulonut ensimmäiset
Pingotusprojekti alkoi tiistaiaamuna sillä, että Tassukissa lähti Karvisen kanssa Piikkiöön. Noin suurta huivia ei voi pingottaa muualle, kuin eteisen mattoon. Miten hauskaa Tassulla olisikaan ollut nyppiä kaikki nuppineulat pois ja repiä kynsillään huvia parempaan kuosiin…
Illalla kotiin tullessa piti ensin tampata se eteisen matto. Kun kerran moista ällöä hommaa joutui tekemään, niin samalla sit hoitui se huushollin toinenkin iso matto. Ja kun matot oli ulkona niin pitihän imuroida. Eteisen maton alta ja ympäriltä löytyi ihan mukavasti kissanhiekkaa, muuta hiekkaa, karvoja, pölyä ja jos jonkinmoista ökkömökköä. Ja kun imuri oli esillä, niin olihan se hyvä hoidella muukin kämppä. Eikä tampattuja mattoja mitenkään voi laitta lattialle takaisin jos lattiaa ei ole pesty. Kun innokas siivousapulainen oli poissa niin pesin kerrankin lattiat kunnolla kontaten (ja pesuvesi oli sen näköistä et oli syytäkin). Hain matot ulkoa ja levitin lattialle. Siinä vaiheessa oli kello melkein kymmenen ja väsy pukkasi päälle… ja olin aloittanut sen huivin pingotuksen aamukahdeksalta! Tulihan se viimein hoideltua sekin. Kuvia pukkaa taasen kun Karvinen ottaa niitä sillä hienolla kamerallaan…
Mulla on viime aikoina ollut sellainen tunne, että musta on tullut saamaton keski-ikäinen kiukkuinen ämmä… Vaikka omasta mielestäni teen ja touhuan koko ajan jotain niin mitään valmista ei synny. Oheinen huivinpingotusprojekti teki TIETOISEKSI omista toimintamalleista. Kymmenen minuutin hommaan menee yli puoli vuorokautta asiasta toiseen sinkoillessa. Sama on töissä – päivän suunnitelmat menee usein läskiksi kun lopulta huomaan että kello on jo niin paljon ettei koko työtä enää kannata aloittaa. Ehkä omien toimintamallien tiedostaminen on avain niiden muuttamiseen… jospa jostain löytyisi taas se todellinen(?) iloinen, tarmokas ja aikaansaava Susu…
Toiveajatteluako?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!