Sunnuntai oli tosi ankea päivä. Lankakauppiaalta loppui lanka ja digipoksi hajos. Alati positiivisena keksin alkaa pesemään ikkunoita. Asuntoni on pieni, mutta ihanan valoisa. Tykkään valosta tasan siihen asti, kun on ikkunanpesun aika… Joulun alla homma jäi tekemättä, koska talvi tuli pyytämättä ja yllättäen annan aikojaan. Onneksi mulla oli apulainen!
Kahden akkunan jälkeen aurinkokin tuli pilaamaan päivääni ja homma piti lopettaa kesken kaiken. Suunnittelin extreme-elämää ilman digiboxia, kunnes tuli mieleen kysyä isältä ja äidiltä olisko niillä ylimääräistä ja olihan heillä! Ja vielä samanlainen kun se mun hajonnut. Arvatkaapa onko tästä lähtien mielenkiintoista katsoa telkkua Blogikuvaajan kanssa kun meillä on kummallakin oma kaukosäädin! Kysymys kuuluu – kummalla on kaukossa paremmat patterit?
Poksinhakureissulla ompelin saumat yhteen äidin neuleeseen. Työkalut löytyi neulatyynystä, jonka olen varmaan tehnyt äitienpäivälahjaksi joskus toisella kymmenelläni. Muistan hyvin miten äiti kehui ja kiitteli…ja suunnilleen 25 vuotta myöhemmin äidille selvisi, että kuvan piti esittää kirjekyyhkyä! Monet naurut ollaan tästäkin saatu, mutta ajatelkaas että kaikesta huolimatta tämä neulatyyny on ollut käytössä vähintään kolmekymmentä vuotta! Kun nyt tietää isän ristipistoharrastuksen, niin voidaan todeta omenan pudonneen aika kauas puusta…
Tänään töistä ajellessani muistelin vielä varhaisempia käsitöitäni… Ihan ensimmäinen oli alle kouluikäisenä aamulla ennen lastentarhan valokuvausta. Mut puettiin tosi hienoksi. Päälle laitettiin punainen samettimekko ja hienot röyhelöpikkuhousut ja mä olin varmaan porukoiden mielestä tosi hienona. Mekko oli omasta mielestäni tyhmää pikkutyttömallia – kaikilla muilla oli jo polvipituinen hame. Ja ne röyhelökalsarit vasta hirveät olikin! Ne TUNTUI kun istui. Siispä tuumasta toimeen – purin sen typerän vauvamekon helmakäänteen ja PIDENSIN kolttua ainakin kolme senttiä. Ja olin mahdottoman tyytyväinen itseeni… Kunnes illalla meillä oli vieraita ja joku alkoi ihmettelemään että mitä lankoja tytön hameenhelmasta roikkuu… Ja mulle naurettiin!
Seuraava taidonnäytteeni käsityön alalla oli joskus kymmenvuotiaana. KAIKILLA MUILLA oli pitkä farkkuhame, mutta mä en sellaista saanut. Siispä yhtenä päivänä koulun jälkeen farkkujen sisäsaumat fiskarsseilla auki ja neulan ja langan avulla kursin ex-housuista hameen. Muistan kun isä tuli töistä kotiin ja sanoi et ”Meijän pikkanen on näköjään ommellut”. Just sillä hetkellä ymmärsin, et jos isä huomaa mun vaatteen niin homma ei ehkä sittenkään ollut kovin onnistunut… Ei kulunut montaakaan päivää kun mulla oli kaupasta ostettu pitkä farkkuhame
Eli yritystä ei puuttunut ja pikkuhiljaa musta on tullut jonkinlainen käsityöihminen. Aika ylpeä olin sunnuntai-iltana kun Blogikuvaaja Karvinen valoja sytytellessään kyseli et kuka tän sit on tehnyt ja sain vastata että MINÄ ITSE:
Lanka ja neula ei edelleenkään ole suosikkejani, mutta tästä Hardangerista olen kyllä ylpeä!
Murkkuikäisenä muistan neuloneeni itselleni huppukaulurin ja säärystimet – samanlaiset kuin tänä talvena olivat tosi muodikkaita. Ekaa villapaitaa äiti välillä neuvoi purkamaan. Kiukuspäissäni paiskoin neuletta kolmikerroksisen asevelitalon yläkerrasta kellarin viimeiseen nurkkaan. Ja parin kuukauden päästä hain pois ja purin…kyllä siitä pusero syntyi!
Puikot ja lanka on mun juttu. Tänä aamuna tein sukkakurssin kotiläksyjä nautiskellen jalkahoidosta:
Parin viikon takaisen kasvohoidon jälkeen hurahdin Greippiin
ja varasin saman tien jalkahoidon ja nyt tanssin kevein askelin.
Kässyt on kuulemma tosi in ja telkustakin tulee kaiken maailman amerikankässyohjelmia kanavalta jos toiseltakin. Torstai-iltana Radio Suomessa on klo 18 eteenpäin käsityöiltä. Mä ainakin aion kuunnella.
Jos nyt ei ihan rivien välistä selviä niin oli tässä asiattomassa postauksessa pienenpieni opetuskin. Vaikka ne lapsen ihan ekat tuotokset eivät ihan täydellisiä olisikaan niin anna mahdollisuus, kannusta, rohkaise, ohjaa ja kehu niin innostus jatkuu ja pikkuhiljaa taidot karttuu!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!