Onkohan muitakin, joita harmittaa ne kirjavista ohuista sukkalankakeristä jääneet pikkunöttöset? Sadan gramman kerästä menee perussukkiin semmoiset 60-80 grammaa ja se loppu jää pyörimään jonnekki jämälankakoriin. Usein kirjavat langat on sellaisia, ettei toista kertaa löydä samaa. Päätin yrittää keksiä niille jotain...
Kolme jämänöttöstä, yks yksivärinen Step Classic ja kaks paria kivoja (ainkin omasta mielestäni).
Sinisten sukkien kärjessä viimeiset 4 väriraitaa eri jämävärillä. Menekki punaisiin 74 grammaa ja sinisävyisiin 75 grammaa. Tummansinistä Classic-lankaa riitti molempiin 1 kerä.
Kirjoneule on edelleen suosittua, mut joskus sitä vaan kaipaa ihan tavallista raitaa ilman aivoja ja kaavioita. Siispä varren mallineule ei oo kirjoa, vaikka siltä saattaa näyttää. Kolme kerrosta raitalangalla ja kaks pohjavärillä.
Ystävänpäivä on vasta tulossa, mutta viime viikonloppuna meillä vietettiin Ystävyyden 50-vuotisjuhlaa.
Tammikuussa 1973 oltiin kuusivuotiaita. Muutettiin samaan taloon asumaan Turun Uittamolle Jalustikatu kolmeen vastavalmistuneeseen taloon ja miltei heti meistä tuli kaverit. Ystävyys on kestänyt vuodet, erilaisuudet, välimatkat ja erilaiset elämäntilanteet. Välillä voi olla pitkiäkin aikoja ettei nähdä tai edes kuulla, mutta aina tuntuu siltä, että jatketaan just siitä, mihin viimeeks jäätiin. Ja jos tarvii ystävää, maailma näyttää mustalta tai aurinkoiselta, niin tietää, että toinen on siellä. Tätä ystävyyttä ollaan joka vuosi jollain tavalla juhlistettu tammikuun 31. päivä. Tämä vuosi on tietenkin spesiaali - pyöreitä kun vietettiin.
Kukahan se on alkuperäinen "syypää" tähän? No tietenkin meidän vanhemmat! Kuka kuusivuotias nyt voisi päättää missä sitä asutaan? Mut kohtalo, vanhemmat ja Uittamo toi meidät Ellun kanssa ystävyyteen, joka on kestänyt jo viiskyt vuotta. Siispä mietittiin, että tähän juhlapäivään olisi hienoa saada heidät mukaan ja kiittää.
Lauantai-iltana juhlittiin meillä Majakkarannassa. Tässä pöydän ympärillä istuttiin iltaa ruokaillen luomuja ja muistellen vanhoja, vielä vanhempia ja vähän nykyisiäkin. Aika kului ihan huomaamatta ja ainakin mulla oli välillä liikutuksen kyyneleitä silmissä ja välillä taas naurun. Ilta kului kuin siivillä ja kivaa oli. Muutama nuoruudessamme tehty tyhmäilykin tuli paljastettua (koska 16 vuotiaana Pariisissa tehty "teinihölmöilyrikos" on jo vanhentunut ja samaan aikaan "mutsit" oli jazzkellarissa) ja loppuillasta piti vielä (yleisön pyynnöstä - ja parin punkkulasin jälkeen) vetää soolona Kampelavalssi , jonka viimeiseen säkeistöön piti pyytää tukea Lasselta ceedeelevyltä. Toivottavasti myös kunniavieraillamme oli hauskaa!
Äidit olivat salaa treffailleet tietämättämme. Yllätyksiä saimme kokea. Päivän puhe ja jotain, josta kerron varmasti myöhemmin kun se toteutetaan. Ja ruusuja:
Mietin eilen, että niin ovat kuin me: Tumma ja vaalea. Vastakohdat täydentää toisiaan. Kummallekin kumpaakin. Mun ja Ellun mielestä ilta oli ikimuistoinen. Kiitos!
Sunnuntaina oli nostalgiareissun aika. Käveltiin Majakkarannasta ensin Uittamon Palviljongille ihailemaan maisemia Pitkäänsalmeen. Sitten uimahallille, jossa on nykyisin vaan kuntosali ja kuulemma altaassa oli nyrkkeilyharjoitukset ja varmaan lähitulevaisuudessa puretaan koko höskä ja rekennetaan jotain kamalia tornitaloja tilalle :(
Sieltä sitten Jalustinkatu kolmeen kotitalolle ja pihaan...
Jonka jälkeen paettiin paikalta kohti Uittamon koulua. Se oli ihan uusi, kun aloimme koulutien 1973. Taidettiin olla ensimmäiset oppilaat. 1-3 vuotta. 1-2 oltiin eri luokilla. Meniköhän se luokkajako just meidän talon keskeltä? Juhlapäivämme kunniaksi liputettiinkin;) Tuo kivi tuntui lapsena ihan jättimäiseltä!
Sieltä matka jatkui bunkkereille. Lapsena siellä oli tosi pelottavaa. Näkyi toki yli kaupungin ja sieltä nähtiin kaikki ilotulitukset hienosti. Varmasti tänäkin päivänä. Kallioilla varovaisesti jäitä ja liukastumista peläten keski-ikäiset känttäiset tädit muisteli et kakarana täällä vaan juostiin kesät ja talvet varomatta mitään... Pelottavat bunkkerit olivat hienosti graffitein maalattuja. Tosin luontoon jätetyt spraymaalitölkit surettivat...
Vielä kotimatkalla poikettin toisen alakoulumme kautta. Vähäheikkilän koulussa käytiin luokat 4-6. Tässä urani alku: Käsityöluokan ovenkahvassa roikkumassa!
Ja tässä siellä tehty ihan eka neulepipo! Mulla tää ja Ellulla värit päivastoin.
Kiitti Ystävyydestä Ellu!
Tän päivän korvamadon voit kuunnella (kunhan ne mainokset menee ohitte):
t. Helperi
Kivoja sukkia tuolleen koristeellisina. Mä laitoin just kaikki mun jämänötöt isoon pussiin ja annan ne kavereille neuleleirillä kuun vaihteessa.
VastaaPoistaOi miten ihanaa ku sulla on noin pitkäaikainen ystävä, ja vielä vanhemmatkin. Tuolleen kannattaa, ja pitäis kaikkien, tavata vielä ku on mahdollisuus. Ja järki pelaa muisteloihin, ja hullutteluihin on rohkeutta. Mulla ei oo ketään miltään ajalta kulkenu mukana, harmittavaa.
Voi Susu! Mä melkein nyyhkytän nostalgisena! Toi on niin ihanaa ja se, että olette edelleen ne pikkuflikat, jotka touhuaa ja telmii - ainakin mieliltänne! Lauloitteko vielä Auld lang synen?
VastaaPoistaVanhassa ystävyydessä, joka muuten joillakin on alkanut 50-luvun alkupuolella, on parasta se, että menee aikaa ettei mitään havaintoa ja sitten otetaan yhteyttä ja juttu jatkuu siitä, mihin se muutama vuosi sitten jäi.
Hienot sukat, noi on just niitä parhaita! Mulla on hyvä ystävä, jolle voi tehdä just jämälankasukkia, ei haittaa värierot yhtään. Kun ei kutojalla eikä käyttäjälläkään päivät ole samanlaisia eikä tasamittaisia.
Ihana postaus. Tuollainen ystävyys on ihanaa. Minullakin on yksi ystävä, jota näen kerran vuoteen. Asuimme kouluaikana samassa kämpässä vuonna 1978. Aina alkaa juttu siitä mihin edellisellä kerralla jäätiin. Hän tulee luokseni kuin Nuuskamuikkunen ilmoittamatta, ja minua ei yhtään haittaa, vaikka koti on huiskin haiskin. Semmoista on hyvin harvinainen ystävyys jota kannattaa vaalia
VastaaPoistaOlen nyt tehnyt kanssa jämälangoista sukkia, mutta ihan raitaa vaan. Kun vajaita keriä löytyy korikaupalla...
VastaaPoista