Paritroolaust ja metäs kulkemist

Meillä on Karvisen kans yks yhteinen suosikkiblogi. Troolari Huovarin blogissa Partasen Seppo kertoo elämästä pienellä kalastusaluksella. Meidän puheluissa kuuluu usein lause: ”Oleks huomannu et Huovari on päivittäny?” Sit niit päivityksiä yhdessä luetaan ja paatin liikkeitä seurataan AISsista. Oon monesti miettiny et elämä lankakauppiaana on elämäntapahulluutta, mut elämä kalastajana vaatii todellista työtä, yrittämistä ja positiivista asennetta. Tilanteessa kuin tilanteessa.

Ku ne meidän kalasaaliit ei oo ollu kovin kaksisia ja Tassukin heittää selkäkeikkanauruja aina ku me tullaan verkkoa nostamasta, niin Karvis on pitkin kesää suunnitellu et meidänkin pitäis kokeilla tota paritroolausta Huovarin ja Bärbelin tapaan. Suunnitelmia ja laskelmia on pukannu varsinkin mökkisaunan löylyissä (joissa pitäisi mun mielestä olla hiljaa ja kunnella löylyn sihinää kuumilla kivillä). Oon antanu niitten juttujen mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Jossain vaiheessa tuli sellainen fiilis, ettei noista jutuista päästä eroon ikinä jos niit ei kokeilla käytännössä.

Muutama viikko sitte lauantaina totesin et ny on se päivä. Oli tyyntä, aurinko paistoi lämpimästi kaikkialle muualle paitsi meidän tontille eikä naapureitakaan ollu nauramassa. Töiden jälkeen lähdin mettäkeikalle ja jätin ”meidän pojat” entraamaan troolinaruja.

Metsästä tullessa olikin melko valmista:

Vanha surkea verkko, narut, painot ja kellukkeet.

Tässä ollaan lähdössä "troolaamaan": 

Mun saalisodote oli kaks pallogrilliä, heteka, kiukaan arina sun muuta Vappariin aikojen myötä upotettua. Ja kolmas maailmansota.

Mikäs se oli hissukseen moottorilla lillutella kohti auringonlaskua. 

Kilometri Airiston suuntaan ja toinen takaisin ja verkon nosto:

Saaliina PUOLIKAS MEDUUSA!

Mitä opimme? Ehkäpä paritroolaus on sittenkin hyvä jättää ammattilaisten käsiin. Laitettiin sauna lämpenemään ja käytiin laskemassa se verkko vanhaan tuttuun paikkaan ja seuraavana aamuna Tassu sai yhden ahvenen.

Opittiin sekin, et kommunikointia varten olis hyvä sopia käsimerkit etukäteen. Eikä puhelimista ja handsfreestäkään olis ollu haittaa… No hauskaa oli ja kuten kalamiehet usein – saimme kokemusta. Eikä edes yhtään haukea ja se on hyvä juttu. Eikä tullu riitaakaan. Sekin on hyvä juttu.

Nyt kun puoti on auki taas lauantaisinkin niin mä olen tullut tietoiseksi siitä, miksi se metsässä kulkeminen työviikon päätteeks on mulle niin tärkeää. Kun viikonloppu alkaa, niin meikäläinen on vielä kierroksia täynnä ja ne pitää saada alas jotekin. Jos ryykää mettään täyttä faarttia niin eihän siinä suppiksia ehdi näkemään. 

Metsässä pitää kulkea hiljaa. Välillä ihan pysähtyä katselemaan ympärilleen. Pikkuhiljaa kierrokset laskee ja rentoutuminen alkaa. Viikon työt jää taakse. Ehkäpä sitä bongaa jokusen suppilovahveronkin kun vaan malttaa pysähtyä. Eikä se saaliskaan ole niin kovin tärkeää – kunhan saa kulkea metsässä ja olla hetken hiljaa itsensä kanssa. Sit taas jaksaa.

Ja jos mettään menee kauheella ryminällä ja vauhti päällä niin suppikset kuulee sen jo kaukaa ja siiheks kun olen ehtinyt paikan päälle ne on painaneet lakkinsa visusti sammaleen alle piiloon!

Tassu sen hiljaa kulkemisen osaa. Jos yhdessä lähdetään metsään, niin me jutellaan koko ajan ja tiedetään missä kumpikin on. Vaan kun pitäis lähteä saaresta pois niin mikään metsäkeikkahuijaus ei sitä saa näkyviin. Jossain kuusen alla se lymyää paikoillaan hipihiljaa ja nauraa viiksiinsä et ”Sielläpähän etsit!”

Eilen taas ajateltiin ettei se siellä märässä metässä viihdy... Alkoi tulla pimeää. Kissaa ei näkyny ei kuulunu. Yritin sienimetsähuijausta ja vaikka mitä! Soitin äidille (Tassun pitää aina tulla Mummille sanomaan ”Moi”) Huutelin metsään et haluuko otus muka kesäkissan kohtalon. Viimein keksittiin lähteä veneellä ”retkelle”. Ei tarvittu muuta kuin moottori käyntiin ja narut irti laiturista niin johan se katti ilmestyi rantaan! Patti takas laituriin, katti kainaloon ja koppaan ja menoksi. Päästiin kaupunkiin vielä vähän valoisan aikana. Venematkan ajan saatiin taas kuulla Tassun lempparibiisiä... Mut onneks se ei oo pitkävihainen. Kotipakkasesta otettiin pappan ahvenia sulamaan ja sillä lepyteltiin kiukkuinen otus.

Oltiin me aika tyytyväisiä itteemme ku keksittiin moinen huijauskeino. Vaan onnistuuko se toisen kerran? Nähtäväksi jää. Mökkikautta jatkuu vielä pari viikkoa...